Kivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.
— Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta, ja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.
Muistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä näköinen tuo viulu on.
— Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.
— Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. — Se on puusta ja siinä on oikeat kielet.
Ville ei päässyt selville noista "oikeista" kielistä, jotka soivat puhaltamatta.
Tupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että kajahteli puhellessa.
Veerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään huomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka kyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi ruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla oli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla tupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei uskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen piti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.
Kustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä, mutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan hän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään lähtiessä.
Poika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava vakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja peittelemättä.