— Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.
— En kenellekään, vakuutti Kustaava.
— Se oli Veertin viulu.
— Viulu, ihmetteli Kustaava. — Mitä se teki viululla heinässä käydessään?
— Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu soipi, selitti Ville.
— Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. — Sanoiko Veerti sinulle, mitä hän soitti.
— Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi paleltamaan sormia.
— Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?
— Oli, myönnytti poika.
— Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. — Kyllähän Veerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee viulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi raukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse taivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä ennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua soitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan. Ethän?