— En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.
XV.
Kustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan ovi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui tuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä alkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka sitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.
Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen mies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä tehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut ja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat pyyhkivät vesikarpaloita silmistään.
Villekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun huomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin palasi nurkkaan takaisin.
Katselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä kirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka sillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa ollessaan.
Kustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi nurkkaan Villen luokse ja virkkoi:
— Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi naulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.
Äidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun kupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät kammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei vain kuollut liikahtaisi.
— Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava surullisella äänellä. — Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään. Kosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.