Koskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi ulommaksi. Muistui mieleen "sydämen kirjan" kuvat, joista ei yksikään ollut noin pelottava.
Kun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville takaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden syöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin ei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi. Väliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle, ettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen sielua.
Ruokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat kumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä Ottoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?
Samassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin siellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa on tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka uskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa oli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.
Leveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja alkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja kammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan lyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa kuolleen liikahtamisesta.
Joukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton isävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.
Simo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat kirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.
Leveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.
— Kuka tuopi luokkiin merkin?
Kustaava kävi etsimässä valkean liinan.