Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:
— Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan valssia.
Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja muistutti:
— Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.
Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti supakalta:
— Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.
Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta, johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan ihastuksen vallassa ja hoki:
— Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.
— Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.
Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.