— Pakoonpa meni, nauroi mestari. — Mutta onpa meidän niin huokea kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se on muun työn lomassa.
— Onko sillä oma viulu? kysyi setä.
— Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.
— Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.
— Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.
Setä ei ollut kitsaalla päällä.
— Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri viulunsa ympärille vaatetta. — Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun. Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä… Mitä sinä tässä höyläät?
— Arkun laitalautoja.
— Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja… Minun pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.
Ja vesissä silmin poistui setä.