XVIII.
Naurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa harmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava hämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä. Nuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin kasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä kepin kädestään ja virkkoi:
— Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota vakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin iltapäivällä väsyttää.
— Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.
Talon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:
— Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn päälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.
— No, minäpä menen, myönnytti emäntä. — Mutta mihinkäs Kustaava heittäytyisi levähtämään.
— Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.
Mutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan kuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:
— Nyt sukkelaan villat vakkaan… ja sitten… ennenkuin miehet tulevat.