Lattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella sutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.
— Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. — Katso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta. Sano heti meille, kun näet tulevan.
Jotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan juosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin polvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.
Kohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja sipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen sohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti rallaa, josta se ei vaihtunut.
Ville tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen huiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti joutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen. Ville uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut päätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä tyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle, että tämä lähtisi hänelle toveriksi.
— Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.
— Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.
— Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.
— Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.
Jo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin ei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.