— Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.
Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:
— Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää väliä ollut.
— Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.
— No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?
— Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.
— Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.
— Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.
— En minä sitä usko, epäili toinen. — Mutta jos ei isäntäkään ole rohjennut tulla pyytämään.
Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi: