Kustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi voinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli tarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun tyydytykseksi virkkoi:
— Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on ikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu viekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.
— Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan puheeseen. — Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari. Minä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka kohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut vuolemaan länkiäkin.
— Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi Nevalainen. — Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se antaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on mies syömään, mitä niillä saavat.
— Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.
— On se ajatellut. Ei se ole tuhma.
— Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan joutuu oma otsa eteen.
— Mene tiedä.
Toisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene tiedä.