Sisävesistön vilkasliikkeisessä laivasatamassa varustautuivat laivat lähtökuntoon. Höyrykattilain varaluukut sähisivät ja vinkuivat, niin että arempikorvaisten täytyi suojata sähinän puoleista korvaa kädellään. Laivojen miehistöt liikkuivat jännittyneinä, sillä ankara kilpailu oli lähellä, kilpailu siitä, kenen laivan kokka on etumaisena aaltoja halkomassa.
Vanhempi väki oli mennyt laivaan, mutta nuoremmat seisoksivat rannalla, toisiin laivoihin meneviä tuttaviansa puhuttelemassa.
— Pojat ja tyttäret, tulkaa laivaan, kehoitteli "Ahti"-laivan päällikkö lipein sanoin. — Kohta lähdetään, ja nyt mennään jokaisen edelle.
Usean pojan taskussa oli kello. Nyt se ainakin oli tarpeen. Sai nähdä omasta kellostaan, oliko laivojen lähtöaika, ja tytöt saivat tämän lisäksi nähdä, että pojilla oli kellot.
— Eipä ole vielä kiirettä, vastasi poikien joukosta rohkein ja solautti kellon taskuunsa.
— Katsos, kun soittajakin on laivaan tulossa, huomautti toinen poika iloisena.
Poikien samoin kuin tyttöjenkin huulet vetäytyivät hymyyn, kun he kääntyivät mainittua tulijaa katsomaan.
Se astui verkalleen, pää pystyssä, suorana kuin seiväs, joten näytti keskikokoista miestä pitemmältä. Soikeita, älykkäitä kasvoja kaunisti korkea otsa, ja totisuutta teeskentelivät harmaat silmät. Hän oli parhaassa miehuuden iässä ja olisi ollut kaikin puolin miesten kauneimpia, ellei huolettoman kirjava puku ja selässä kannettava musta viululaatikko olisi ulkoasua rumentanut. Mutta hän ei näyttänyt kainostelevan pukuaan, eivätkä sitä ajatelleet nekään, jotka rannalla seisoen hänen tuloansa katselivat. Ne vain hymyilivät.
Jo huomasi laivan päällikkökin tulijan ja antaen sanoillensa tuttavallisen soinnun huusi:
— Tervetuloa meidän laivaan, soittaja Havurinne. Matka ei maksa mitään.