— Ei "nessukkain" tarvitse maksaa, lohdutteli soittaja. — Pojat maksakoot, ne veisivät rahansa turhempaan, tupakkaan, viinaan ja sen semmoiseen.
Hän otti viulunsa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa:
— "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Siinä ei ollut äskeistä kiirettä, ja se kuului sen vuoksi niin kauniilta ja surulliselta, että vanhempikin väki kokoontui kuuntelemaan.
Laiva kulki myötätuuleen. Päällikkö oli antanut peräsimen hoidon laivamiehelle ja tuli soittoa kuuntelemaan.
— Kenellekä se niin surullisen kaunis soitto oli? hän kysyi soiton lakattua.
— Se oli näille tyttö-"nessukoille", jotka tässä istuvat.
— Vai tilasivat tytötkin soittoa, naurahti päällikkö.
— Eivät nämä ole tilanneet, joutui soittaja selittämään. — Kieltelivät kovasti, mutta minun täytyy hyvitellä näitä, että laittaisivat vuoteen, kun satun näiden kotiin yöpymään ja kenties huuhtelisivat paitanikin, kun sattuvat olemaan pesurannassa.
— Vai sillä tavalla, nauroi päällikkö. — Saisittepa niin suloisesta soitosta huuhdella hyväksikin ja saippuan kanssa… Mutta jos nyt soitettaisiin parasta, mitä tuosta viulusta löytyy, oikea konserttikappale.
Päällikkö pisti salavihkaa markan soittajan kouraan. Soittaja nyökkäsi ja tarttui jouseen.