Soittaja näytti puristamisesta syntyneitä "kylkiä" sormissaan.
— Katsos kummaa, ihmetteli isäntä. — Minä luulin tuota soittoa ainoaksi ammatiksi.
Päällikkö ryhtyi selittämään:
— Eikö isäntä ole kuullut, että tämä soittaja on meidän paikkakunnan paras länkien tekijä.
— Vai niin, ihastui isäntä. — Sittenpä minä tulen rinnalle istumaan. Meillä on neljä hevosta, eikä niillä ole yhdelläkään käypiä länkiä. Jos vain soittaja joutaisi, niin minä teettäisin jokaiselle, vieläpä särkymisen varaltakin.
— Onkos luonnonvääriä länkipuita? kysyi soittaja.
— Ei ole ennen varattuja, mutta on meillä koivuja, kehui isäntä. — Ja ehkäpä niitä saisi kaskestakin, siinä on kasken hakkuu alulla.
— Sehän vetelee, innostui soittaja vuorostaan. — Minä tulen aivan kohta. Mutta kun menette kotiinne, niin älkää antako kaataa yhtään koivua, ei suurempaa eikä pienempää muuten kuin juurineen. Sitten kaadettua katkaistaan jokainen juurikka erilleen rungosta. Siitä on monenlaista hyötyä, juurikoista tulee länkipuita, kärrin käyräpuita, tuolin selustimia ja vaikka mitä. Huonoimmista riihipuita. Kannot eivät ole kyntäjän vastuksina, ja niiden paikalle tarttuvat puuntaimet puolta näpsemmästi kuin rikkomattoman kannon juurelle.
— Sepä oli aivan älykäs neuvo, kiitteli isäntä. — Onko soittaja tehnyt halmetyötä?
— En kymmeneen vuoteen, mutta näin minä tehtävän poikasena isän kotona, ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, miten sitä pitäisi tehdä, jos tekee.