— No sepä vetelee, ihastui soittaja. — Tässä on jo yksi, joka haluaa, ja ehkäpä löytyy muitakin.
— Älähän sentään rupea huutelemaan muita tällaisille tähde-eväille, kielteli emäntä. — Mutta jos sinulla itselläsi ei ole, niin on tässä lisäksi rieskaa ja vielä voitakin.
— Jopas minä taas löysin hyväntahtoisen emännän, kiitteli soittaja. — Ei tähän tarvitse voita eikä rieskaa. Tässä kukon pohjassa on vielä kahdelle miehelle syömistä. Vieläkö emännän pitää syödä kotiin mennessään?
— Mitä siitä kysyt?
— Niin että miten suuria viipaleita minä saan tästä leikata?
— Leikkaa vain miten suuria hyvänsä, en minä tarvitse enää.
— Olinpa minä taas onnen poika, kiitteli soittaja suu täynnä.
— Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet, alkoi emäntä kysellä. — Alkumatkan sinä huusit ja remusit tuolla laivan kokalla hullujen huviksi, ja nyt olet onnen poika, kun saat kuivaa kukonkuorta.
— Eikö emäntä ole sattunut kuulemaan, kuka minä olen?
— Vähänkö sinusta kuulee noilta nuorilta hulluilta, mutta minkä selvän minä siitä saan, jos ne kehuvat ja kiittelevät, että se Havurinne se soittaa. Minä vähät semmoisesta, mutta sitähän minä tahtoisin tietää, mikä sinä muuten miehiäsi olet.