— Se on pitkä ja ikävä juttu, josta ei mielellään kerro kenellekään. Sanon sen verran, että minun tavaton haluni saada itselleni viulu tuli surmaksi äidille.
— Suriko äitisi sitä niin kovasti?
— Ei, vaan eräs hupelo mies paiskasi suurella kivellä äitiäni kylkeen, kun hän särki viulun tekeleen, jota se minulle valmisteli.
— Silloinko äitisi kuoli?
— Ei silloin, vaan parin vuoden perästä.
— Et sinä taida aivan paatunut pakana ollakaan, koska tunnustat vikasi, puheli emäntä vakavana. — Sinulla on mahtanut olla hyvä äiti.
— Liika hyvä näin kovakorvaiselle, sanoi soittaja näennäisesti leikillä, vaikka totta hän tarkoitti. — Kuolemansa jälkeenkin on hän minusta huolehtinut.
— Nyt sinä poikkeat kesken syönnin totuudesta, huomautti emäntä. — Ei hyväkään äiti voi kuolemansa jälkeen huolehtia.
— En minä puhu nyt leikkiä. On minun äitini huolehtinut. Eläessään oli palkannut toisen, joka on hänen puolestaan huolehtinut.
— Se on erittäin. Mutta oletkos sitä äitisi palkkaamaa huolehtijaa totellut?