— En uskalla kehua, sanoi soittaja.
— Voi voi, kun sinulla on vielä paljon korjattavaa elämässäsi, surkutteli emäntä. — Ala jo nyt mieltyä ja heitä ensi töiksesi tuo viulurottelo nurkkaan.
Soittaja väänsi kasvonsa surkeatakin surkeammaksi ja päätänsä pudistaen selitti:
— Voi, hyvä emäntä, mitä te vaadittekaan. Ennen minä voin luopua toisesta silmästäni kuin viulustani.
— Ei tullut sinusta kalua.
Kannelta tuli joku pyytämään "pelimannia" soittamaan.
— Mene sanomaan, että se tulee heti kohta. Nyt, emäntä, tuhannet kiitokset ruuasta. Vielä minä käyn teidän kotonannekin juttelemassa… Mutta joutaisikohan tuo kukonkuoren loppu minulle?
— Jo minä annan tämän mielelläni, sanoi emäntä, — Mutta missä sinä tätä säilytät?
— Älkää sitä kyselkö, kunhan annatte.
Ja kun emäntä oli pistänyt kukonkuoren soittajan käteen, niijasi ja kumarsi tämä yhtaikaa ja läksi kyyryissään juoksemaan laivan keittiöön päin kuin pieni lapsi, joka on saanut erittäin mieleisen kapineen. Keittiön oven takana hän suikkasi kukonkuoren Leena Huovisen Erkin käteen ja oli samassa laivan kannella laulamassa: "Tuoltapa kuuluu karjan kellot."