XXII.
Vuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja istui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko edessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen yhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia laskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni Villen "pää pyörälle". "Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen pala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin edellisensä."
— Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. — Kukahan tuotakin tietoa tarvinnee… Taitaisi olla viisainta heittää koko homma ja ruveta taas rengiksi.
Oli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli tuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta astui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä näytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.
— Hyvää iltaa, lausui mies. — Tokko tunnetkaan enää?
Ville nousi ja astui lähemmäksi.
— Jo minä nyt tunnen… Veertihän se on.
Äänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää painoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan viululaatikon kannakehihnaa kysyi:
— Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?
— Jo toki… Onhan siinä oven pielessä naula.