Ville koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin, ettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta iloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:
— Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet toisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä "pelimanni"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten kokouksissakaan.
— Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.
— Se on aivan oikein, sanoi Veerti. — Harvoin kuulut käyneen syntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet ole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että nyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.
Villekin jo vilkastui.
— Niinkö! Entäs Otto-veljesi?
— Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me teimme kaupat. Kivimäki on minun.
— Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. — Mutta mitenkä Otto niin heti paikalla suostui myömään?
— Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. — Minä levitin Oton eteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja "se naula veti".
Villekin aivan hämmästyi.