— Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.
— Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.
— En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville. — Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt katsomassakaan.
— En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet rahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua laulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.
Nyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset olivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista vastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä rinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt hän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan renkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi kuin leikillä:
— Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja tuollaisella keinolla?
— Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.
— Ei ole hyväkään, vastasi Ville.
— Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. — Onko renkipojille mitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot ehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin. Mutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule viedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten iloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja laulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.
— Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. — Ei ne niiden "kättä lämmitä" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet pankkiin ja ostelet maita.