— Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. — Omankin omaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne olisivat menneet meidänkin perinnöt.
— Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?
— Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän täytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen Malkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun Otto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja… Muistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?
— Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista muistoista.
— Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. — Emme me soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän tuosta pulasta selvittiin… Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän vuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään Annastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun kiertolaiselämäni.
— Muistan minä sen, sanoi Ville. — Kyllä minuakin silloin pelotti. Mutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut vuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.
— Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.
— Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun kupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten saanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut viulun ääntä ja viulun soittajia.
— Ja minuako myös? kysyi Veerti.
— Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.