— No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. — Minä muistelen kuin pahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä, kävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä… Täytyihän siinä soittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka viikko… Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä kysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit palveluksessa?
— Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.
— Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti surkutellen. — Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla, ettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi oli mennyt miehelään.
Villen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:
— Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.
— Kummallista, ihmetteli Veerti. — Minä en olisi uskonut, että äitisi otti sen miehen, jonka oli ottanut.
— En minäkään, sanoi Ville. — Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se oli niin menevä.
— Etkö ollut vastaan?
— Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.
— Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. — En minä olisi vastustanut äitipuolen tuloa.