— Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.
— Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.
— Ketäs sinä toivoit?
— Sanonenko sinulle, jos suutut?
— Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.
— Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. — Mutta ajatelkoot muut mitä hyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla, oli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.
— En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. — Äidin ansio se on, että minusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin hyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä paljon muuta lisäksi.
— Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. — Minun oppipaikkani oli sotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla soittamaan.
— Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.
— En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin olin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan nuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.