— Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. — Ja onhan minun ajatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan tulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.
— Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan. — Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on soittokone.
Hän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.
Ville katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:
— Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja sokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?
— Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.
— Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.
— Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään. — Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla maailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo milloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.
— Niillekö sinä näitä jakelet?
— Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.