Veertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa: "Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo isäni on jo musta multa."
Ville istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit suunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen mökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan kuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet "musta multa", vaan niinkuin kylmät kivet.
Veerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja iloisemman, ja viimeksi "Lypsäjän laulun".
— Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.
— Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. — Ja sitten sanon, että nyt minä jo alan ymmärtää sinua… Me olemme tosin lapsuuden tuttavat, mutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet sittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.
— Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä. — Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös nimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei sen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi kivinavetta.
— Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.
— Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. — Mutta ei paljas usko auta, täytyy olla puuhassa… Ja kun olen saanut sinusta pois sen luulon, että olisin vain renttuileva "pelimanni", niin nyt minä lähden entistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.
— Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. — Saadaan tähän nukkumapaikka, ja ruokaa on myös.
— Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava vähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.