— Mihinkä?… Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.
— Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.
— Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.
— Kivimäelläkö?… Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei äiti ole elossa.
— Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon selkäänsä. — Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire. Minua odotetaan… Hyvästi vähäksi aikaa!
Ville jäi yksinään. "Siitä on tullut omanlaisensa", hän ajatteli asettuessaan murtolukuja laskemaan.
XXIII.
Ville oli vielä laskento-puuhissaan, kun taas eräänä iltana hänen huoneensa oven takaa kuului raminaa, ja huoneeseen astui vanha, kuihtuneen näköinen mies, kaltevalla kannella varustettu pärevakka kädessä.
— Jumalan rauha, lausui tulija hartaalla äänellä.
Villelle oli tällainen tervehdys outoa ja hän joutui hämille. Meni kuitenkin lähemmäksi, ja vaikkei ollut aivan varma tuntemisesta, ojensi kätensä tervehdykseen. Tulija tarttui siihen ja pitäen löyhästi omassaan alkoi selittää asiaansa: