— Kuulin talonväeltä, että tässä huoneessa asuu lasten opettajaksi aikova, ja tulin tarjoamaan sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.
— Vai niin. Mitä se on? kysyi Ville katsoen miehen silmiin.
— Se on väärentämätöntä Jumalan sanaa, sanoi mies irroittaen kätensä ja kääntyen samalla vakkansa kantta aukaisemaan. — Täällä on minulla kaupan pieniä kirjasia, mutta ei sellaisia, joita hengellisesti kuolleet ja riettaan hengen palvelijat haluavat lukea, vaan sellaisia, jotka johdattavat Golgatan ristin juurelle, jossa meidän syntimme pois pyyhittiin ja täydellinen sovinto ja anteeksiantamus valmistettiin.
— Vai kirjasia, sanoi Ville. — Milloinka te olette ruvennut kirjakauppiaaksi?
— Tunnetko minut? kysyi mies vähän ihmetellen.
— Tunnen minä toki Simo Kurkisen, sanoi Ville niin tuttavallisesti kuin suinkin osasi. — Kun näin tuon kirjavakan, niin heti johtui mieleeni se melkein saman mallinen vakka, jonka teitte minulle silloin, kun asuin äitini kanssa Raivion mökissä ja te olitte siellä havuja hakkaamassa.
Simon kasvot ilostuivat, ja hän kysyi:
— Oletko sinä sen Kustaava vainajan poika?
— Kyllä minä olen se Kustaavan Ville.
— Vai niin, ihmetteli Simo. — Minä olen kyllä kuullut, että sinä olet täällä päin, näissä herrastaloissa, renkinä.