— Niin olen ollutkin, selitti Ville. — Mutta nyt on ollut aikomus antautua lasten opettajaksi.
— Mistä sinä sait ajatuksen ruveta lasten opettajaksi?
— En osaa sanoa, mutta ehkä siihen on alkujuuret sieltä Raivion mökistä.
— Sieltäkö asti?
— Sieltä asti. Muistaneeko Simo, kun opetitte minua virsiä laulamaan ja kerroitte Kristityn vaelluksesta?
Ville odotti tämän muiston innostuttavan enemmän kuin kopsavakan teon, mutta kävikin toisin. Simon kasvoille palasi äskeinen hartaan kiihkeä ilme.
— Hengetön huutaja minä silloin olin, hän lausui. — Armosta osaton helvetin kekäle, riettaan hengen palvelija, joka täytin vatsani sillä ravalla, jota siat syövät.
Ville oli vähällä joutua neuvottomaksi. Hän ymmärsi, että Simossa on tapahtunut suuri muutos, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui ja mihin se perustui. Muutamista sanoista hän jo huomasi, että noita entisiä aikoja on varovasti kosketeltava.
— Jos ei ole kiirettä, niin istutaan, sanoi hän ottaen kirjavakan katseltavakseen. — Omilla varoillako olette ostanut nämä kirjat?
— Ei minun näistä tarvitse antaa rahaa ennenkuin olen myönyt, selitti Simo. — Varakkaammat uskonveljet näitä painattavat, ja köyhät, muuhun työhön kykenemättömät uskonveljet kuljeksivat myymässä.