Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:
— Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää takaisin työpaikalle.
Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.
III.
Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille. Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa, maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja virkkoi viimein tuskaisella äänellä:
— Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä, mutta eihän tältä pääse mihinkään.
— Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. — Asetappas tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt siihen nukkuisi.
— Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.
— Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella äänellä. — Ei se vaivatta huuda.
— Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. — Aivan on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.