— Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.
— Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään tekemään.
— Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä, lohdutteli Heta. — Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun hoidettavakseni.
— Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon lattialle kaatuisin.
Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:
— Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.
— Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. — On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.
Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa vähän aikaa sanoi:
— Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole pelkoa.
— Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. — En ole koko päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.