— Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja katsoi vakavasti puhuteltavaansa. — Sivalla vain, niin sanotaan, että lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä asiaa tule kukaan tutkimaan.
Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi hän tukahtuneella äänellä:
— Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?
— Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.
— Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?
Kustaava alkoi itkeä katkerasti.
— En minä mitään luule, selitti toinen. — Itsehän sinä puhuit sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.
— Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta, luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.
— Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.
— Mutta miksikäs sinä niin sanoit?