— Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. — Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.
— Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön kuoliaaksi.
— En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin, että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.
— En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. — En minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.
— Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.
— En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan vaikka miten.
— En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli tiukka katse. — Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.
Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.
— Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein sanoi. — Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin, ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.
— En sittenkään, väitti Heta. — En tosin ole ollut leskenä, mutta tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän hevoskaupan.