— Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. — Ei minussa raukassa ole sellaista lujuutta.
— Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.
— En uskalla sanoa.
— Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. — Taitaisit olla valmis kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.
— Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. — Silloinhan saisit ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin sinä.
— No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen väsymyksen yhä lisääntyvän.
— Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada nukkumaan.
Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle, joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki, että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei sitä syntiä minulle lueta."
Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa lapselle maitoa. Saahan nähdä."
Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti: