— No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. — Ehkä siitä on iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?
— En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. — Menin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin pääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt siellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin surkeasti… Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän tyhjää kiihkoilevan… Niin sanoi oma poika… Joko sinä olet riettaan palvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?
— En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.
— Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. — Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä… "Tänään jos kuulet hänen äänensä, niin älä paaduta sydäntäsi"… Jos sinulla on syntiä tunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan anteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot… Uskotko?
Simo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja sanoi:
— Jumala on anteeksiantaja.
Simon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:
— Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren majesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen poikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että "teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä… joille te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut"… Palkkapaimenten sokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta jokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.
Ville olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän anteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen tapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.
Simonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.