— Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin puolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.
Simo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä muistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana tehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle viulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä ruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä puhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla penkillä… Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle tuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi, ja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin voisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii "villiläisiä" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla opettajanakaan.
Hänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä siinä oli sanottuna, että "suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme". Mutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä jopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. "Toiset ottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?" ajatteli Ville yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että "olkoonpa suorassa tai väärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen, sillä hän uskoo olevansa onnellinen."
XXIV.
Mestari Tarvainen sai vanhoilla päivillään rakentaa Heinäjärven seudun tukkipuille laudoitetun alkutien Etelälahdesta lähtevän puron suuhun. Ennen oli uskottu, ettei niin pientä puroa pitkin voitu tukkipuita uittaa, mutta nyt se asia oli korjattu sulkulaitoksella ja uittorännillä, jotka olivat aivan lähellä mestari Tarvaisen mökkiä. Ja kun sulkulaitoksen rakentaminen oli päätetty, silloin Heinäjärven ympäristön suurimmat havupuut alkoivat kaatuilla. Ainoastaan Kivimäellä kasvavat hongat ja kuuset seisoivat vielä entisillä paikoillaan ja pohjatuulten puhaltaessa nyökkäilivät jäähyväisiä kaatuneille naapureilleen, jotka lähtöä odotellen alastomiksi kolottuina kelluivat Heinäjärven pinnalla. Ne täyttivät melkein kokonaan tuon pienen järven, vaikka se olikin entistään suurempi, kun niitytkin olivat veden alla.
Niittyjensä kasvusta huolehtien lähti Alapihan nuori isäntä Antti solikoimaan puiden lomitse lahden yli vanhan Nevalaisen puheille. Nuoremmilla isännillä oli vielä ehdoton luottamus Nevalaisen älykkäisyyteen, vaikka tämä olikin jaloistaan köpelöitynyt niin, ettei omin apuinsa voinut liikkua muualla kuin huoneen lattialla. Mutta ajatukset olivat vielä virkeät.
— Tulitpa hyvään aikaan, hän sanoi iloisena Antille, kun tämä saapui huoneeseen. — Minulla on sinulle asiaa.
— Asiaa minullakin oli, vastasi Antti.
— Ehkä onkin sama asia, sanoi Nevalainen. — Minä halusin puhua sinulle tuon Simo Kurkisen hoidosta. Siitäkö sinäkin?
— En minä ole ajatellut Kurkisesta, vaan noista tukkipuista, kenelle niistä pitäisi sanoa, jotta veisivät pois, muuten saattaa vesi turmella kaikki rantaniityt, etteivät kasva mitään. Eikä noilta saa verkkojakaan lasketuksi.