— Asia menee pilalle, jos minä kirjoitan, selitti Nevalainen. — Poika muistaa minut ja ymmärtää heti, että nyt häntä kyläkunnan puolesta aiotaan pakottaa isäänsä hoitamaan.
— Ymmärtäköön, sanoi Antti. — Onhan, siihen selvä laki, että lapsi on vanhempansa hoitaja.
— Ei sillä lailla, ei sillä lailla, puheli Nevalainen. — Ei se ole niin varakas, että saisi pakotetuksi. Mutta jos se on jonkun verran herrasmies ja kenties uskovainen, niin varmaan maksaisi hoitokustannukset. Nyt se on hyvin täpärällä. Otahan ja kirjoita, niinkuin minä neuvoin, niin ehkä saataisiin kyläkunnan kassa säästetyksi.
— No, pitää koettaa, lupasi Antti.
XXV.
Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle. Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.
Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä määräyksiä.
Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat: musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.
— Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. — Puut eivät ui kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka juoksee niillekin päiville.
Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi: