Lähinnä Kivimäkeä, luoteisen lahden toisella rannalla, oli rappeutunut Porraspuron talo. Sen oli ennen omistanut eräs Lipponen, joka vanhoilla päivillään köyhtyi. Talon osti pakkohuutokaupasta Nevalainen ja antoi sen vanhan, ahkeran työmiehen, Kurkisen viljeltäväksi. Tällä oli aikamies poika, ahkera ja siivo, jota pilkkakirveet nimittivät "Siivo-Simoksi". Nämä "ahkerat ja siivot kurjet", kuten heidän yhteinen arvonimensä kuului, kyntivät Porraspuron peltoja niinä vuosina, jolloin Nevalainen odotti vanhan Kivimäen isännän kuolemaa, jolloin oli sopiva aika mennä puhumaan sisarenpojalle vaihtokaupasta. Mutta kun tuo sopiva aika joutui, vaatikin sisarenpoika Porraspuron kaikkine niittyineen ja vielä tuhansittain päällisiä, vaikka eno oli suunnitellut, että hänen täytyi saada päällisiä, tai ainakin yksi niittylohko itselleen. Niin jäi vaihtokauppa tekemättä ja Kivimäki säilyi joutumasta Naurisharjun Nevalaisen karjakartanoksi.
I.
Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman suuntaan.
Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:
— Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.
Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.
Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:
— Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä tyyntynyt ja päässyt veneellä.
— Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. — Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.
— Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.