— Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.
Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:
— Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.
— Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden vivahdukset. — Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä lapsia latelemaan.
Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:
— "Lapsia latelemaan"… Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.
Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.
— Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia niin monesti nähty.
— Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo nureksien ja meni toisiin huoneisiin.
* * * * *