Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle, josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen mättäälle ja sanoi: — Levätään vähän.
Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.
Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa, jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta. Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.
Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.
Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun, vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:
— Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai malkaa.
Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin, että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta, katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet silmissään hän sanoi:
— Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä, itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella, että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.
— Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. — Mutta oliko sinun pakko lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen lähtevät nurkkakivet.
— Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. — Isäntä uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos ei makseta olovuosilta palkkaa.