— Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.
— Mitenkä?
— Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. — Pistäisin nurkan alle tulen.
Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan jäänyt äänettömäksi.
— Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. — Ei minun luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.
— Milläs niille kostaa, jos ei jollain?
— Olkoon kostamatta.
— Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. — Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.
— Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä mielellä. — Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.
— Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. — Mutta sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.