Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi ihmetellen Annastiinaan.
— Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. — On niiltä ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.
— Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. — Ei minulta ole kukaan mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun asti, jos en tehnyt tätä rikosta.
Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.
— Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. — Oliko se nyt sen suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin kerjäläistä.
Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä alkoi inhottaa tämä puhetoveri.
— Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. — Minulla oli hyvä mies, kun vain olisi elänyt pitempään.
— Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. — Oliko siinäkin hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut, ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun kuolet.
Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin tylysti:
— Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista kenellekään sanoneeni.