Kun ei muista laulajista ollut apua, ei Veertikään halunnut yksinänsä huutaa, vaan alkoi soitella tutumpia tanssisäveliä. Niillä näkyikin keskustelu parhaiten häiriytyvän. Puolijuopuneita miehiä lähti "pölkkyparilla" pyörimään, mutta jo ensimäisiä pyörähdyksiä tehdessään he kellahtivat kentälle. Se lisäsi iloa.
— Yrittäkää uudestaan, kehottivat katsojat. — Ovathan pojat pysyneet pölkylläkin.
— Pysytään tässä nytkin, kehuivat "pölkyt", mutta kohta he taas kellahtivat.
Oli toisia, jotka tahtoivat näyttää, ettei koko "saki" ollut noin huonossa kunnossa, ja kun nämä ottivat oikein voimahyppäyksiä, niin eivät pienet puutkaan olisi heitä estäneet.
Jo ilmestyi kentän laidalle naisiakin, mutta ne väistyivät ulommaksi, kun näkivät, miten "kavaljeerit" kellahtelivat ja reuhtoivat. Veerti alkoi epäillä, ettei näihin iloihin uskalla naisväki tullakaan, ja lakaten soittamasta meni niitä kesyttelemään.
— Johan tänne on tullut "nessukoitakin", hän lähemmäksi tultuaan puheli. — Älkää suinkaan menkö pois. Ei meitä tarvitse peljätä. Täällä pidetään "ruuviajoa", koetellaan, kutka ovat kelvollisia, kun joutuu aika "pyörähdellä kultansa keralla".
Hän lausui nämä viimeiset sanat laulamalla.
Naiset alkoivat kursailla:
— Me tulimme vain kokon palamista katsomaan.
— Niinpä tietysti, kokon palamista katsomaan, mutta minkäpä sille voipi, jos siitä syttyy palamaan "rintaan ja poveen". Mutta tulkaahan kumminkin lähemmäksi, jotta kuulette, kun minä soitan, että "heilani on kuin helluntai".