Mies, joka oli Simon kyydinnyt mestarin mökille, tuli vastaan, ja siltä hän sai tietää, että sairas on kovin heikko ja hourailee.
— Turhan tautta otti kuletellakseen. Olisi hyvin hyvästi voinut kuolla siellä entisessä mökissäänkin, moitiskeli kyytimies.
Ville lähti astumaan kiireemmästi. Ovi voipi olla jo lukossa tai Simon elämä lopussa, jos viivyttelee. Valveella oli vielä vanha mestari, vaan ei tuntenut enää Villeä. Sitten vasta muisti, kun sai kuulla kenen poika tämä on.
— Vai sen Kustaavan poika, sanoi mestari maiskutellen huuliaan. — Vanhan tutun poika. Minä tein äidillesikin arkun… Minnekä on matka näin myöhään?
— Kävin tuolla tukkimiesten kokolla, mutta kun näin Simo Kurkista tuotavan tänne, niin tulin katsomaan, selitti Ville.
— Vai tulit Simoa katsomaan. Tuolla kamarissa se on nyt, mutta kohta taitaa kuolla, selitti mestari kuin tavallista asiaa.
— Vieläkö se on täydessä tajussaan? kysyi Ville.
— Ei ole, sanoi mestari. — Hourailla taitaa nytkin. Kuunnellaan.
He siirtyivät lähemmäksi kamarin ovea. Alkoi kuulua katkonaisia lauseita.
— Antakaa, antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi, minä annan kaikille anteeksi… Jumala tietää etten minä himoinnut Kivimäkeä… Voi, voi, että minä meninkin sinne juhannuskokolle… Nyt se on myöhäistä… Antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi…