Ville ei ymmärtänyt muuta kuin alun ja lopun ja kysyi hiljaa mestarilta:
— Mitä se hourailee Kivimäestä, ettei ole sitä himoinnut?
— Taisi nuorena ollessaan toivoa pääsevänsä Kivimäelle vävyksi, selitti mestari.
— Niinkö…
Ville siirtyi ulommaksi. Petter voipi pahastua, jos huomaa, että syrjäiset kuuntelevat hänen isänsä hourailuja. Hän aikoi poistua näkemättä sairasta, kun Petter tuli tupaan noutamaan isälleen vettä. Petter oli matkasta ja valvomisesta niin väsynyt, ettei Ville aikonut häntä häiritä ja tervehti pään nyökähdyksellä, kuten tuntematonta. Mutta mestari ei heittänyt asiaa siihen, vaan alkoi nuorelle Kurkelalle jutella, että tässä on entinen kasvukumppani, joka on tullut sairasta katsomaan. Petter kääntyi tervehtimään, jolloin Ville huomasi, että sillä oli vaatteus ja tervehtimistapa kuten oppineilla herrasmiehillä. Hän ei ollut heti selvillä, miten alottaisi keskustelun, joten Petter joutuikin ennen.
— Kyllä täällä eletään vielä vanhassa hapatuksessa, hän alotti kärsimättömällä äänellä. — Heikkoa sairasta kidutetaan savutuvassa, jossa lapset peuhaavat ja jossa on häkää ja kaikkea. Köyhä ei ole ihminenkään, eikä niille tule mieleenkään hankkia parempaa asuntoa ja hoitoa. Ei kirjoitettu minullekaan aikaisemmin. Nyt vasta, kun on aivan viimeiset hetket. Enkä ollut saada asuntoa mistään. Tähän viimein sain.
Ville kuunteli äänetönnä, aivan kuin hänkin olisi istunut syytettyjen penkillä.
— En minäkään ole ennen tietänyt, hän sanoi.
Nuori Kurkela ei vastannut, kääntyi vain kamariin ja sanoi:
— Täällä isä on, jos haluttaa käydä katsomassa. En joutanut varustamaan vaatteitakaan. Mestarilta sain puhtaamman paidan. Kuvakin olisi ollut otettava, vaan ei tullut valokuvauskone matkaan. Pitänee piirustaa, vaan olen niin kovin väsynyt.