Ville oli seisottunut keskilattialle ja katseli kuolevan mullan värisiksi muuttuneita kasvoja. Näki selvään, ettei se tunne ketään. Väliin alkoivat kädet liikkua ja katseen kiihkeästi harhaillessa tuli taas joku hourauslause.
Ville ajatteli, että näinköhän lienee äitikin kuollut, ja hänen tuli kovin vaikea olla. Hän sanoi hyvästit ja kiirehti ulos.
Maantieltä kuului laulun loilotusta. Tuntui kovin raskaalta ajatella, että tuolla huudetaan ja tanssitaan ja täällä kamppaillaan kuoleman kanssa. "Ei ajattele toinen toisestaan", hän huokasi. "Kukin elää omaa elämäänsä. Joka kuolee, hän kuolkoon. Sekö on tarkoitus. Miksi kuitenkin toiset syyttelevät toisiansa; kaikilla on valittamista."
Ville meni istumaan puron sillan kaidepuulle ja katseli puroon seisahtuneita puita. Aika kului kovin hitaasti ja hän lähti kävelemään puron rantaa sulkulaitokselle. Sen lähistöllä istui ryysyinen mies, pää painuneena eväskontin varaan. Hän arvasi, että se on sulkulaitoksen vahti, ja käveli hyvin hiljaa ettei häiritsisi, jos on nukkunut. Hän pääsi jo sulkulaitoksen keskelle, mutta silloin siltapuut vähän narahtivat ja samassa ryysyinen mies hyppäsi pystyyn kuin ammuttu ja sivaltaen kirveen alkoi tulla kohti, oudolla äänellä hokien:
— Tänne ei saa tulla, tänne ei saa tulla.
Miehellä oli niin takkuinen musta parta ja pelottava naama, ettei Ville yrittänytkään sitä rauhoitella, vaan juoksi mitä kiireimmin puron toiselle puolelle ja sieltä takaisin sillalle. Hän ei muistanut pitkään aikaan säikähtäneensä niin pahasti.
Kisakentältä alkoi palata joukkoa. Kohta tuli Veertikin kiirein askelin ja lähemmäksi päästyään kysyi:
— Täälläkö olet seisoksinut koko ajan?
Ville alkoi kertoa.
— Kävin minä Simoakin katsomassa, ja sitten menin tuonne sulkulaitokselle, mutta siellä oli niin vihainen ja kamalan näköinen ukko, ettei se suinkaan liene täysijärkinen. Olisi lyönyt kirveellä, jos en joutunut pakoon.