— Ei lyö ketään, vaikka uhkailee, rauhoitteli Veerti. — Eikä se uskalla uhatakaan minua.
— Mikä mies se on ja miksi se ei uskalla sinua uhata? uteli Ville.
— Se on Parta-Jaakko, selitti Veerti, — sama, joka heitti äitiäni kivellä. Ja Jaakko tietää, että hänen kivenheittonsa vei äitini hautaan, ja siksi se ei uskalla uhata minua.
— Vai tämä on Parta-Jaakko. Äiti-vainaja kertoi usein siitä kiven heitosta, mutta miten en liene ennen tullut miestä tuntemaan.
— Se oli silloin ensi vuosina pakosalla, toisissa kylissä, mutta nyt se kuljeksii tukkimiesten mukana tukkilauttojen vahtina.
— Vaarallinen vahti, sanoi Ville. — Jos löisi muitakin kuoliaaksi.
— Ei se lyö ketään, jos ei mene tekemään kiusaa, piti Veerti yhäkin Jaakon puolta.
— No ei suinkaan äitisikään ole tehnyt kiusaa, huomautti Ville.
— Kiusanteoksi Jaakko otti, kun äiti löi viuluntekeleen kappaleiksi. Minähän siinä asiassa oikea syyllinen olin, mutta se ei tule enää takaisin… Ja nyt loppuyöksi Alapihaan.
Oli jo yli puolen yön, kun he jutellen kävelivät Etelälahden rantaa. Laulurastas heräsi oksalla ja hypähtäen puun latvaan alkoi laulaa kevätlaulujaan.