XXVII.
— Mikä soittajankin ajoi näin aikaisin ylös, ettei kahvikaan kerinnyt valmistua, ihmetteli Alapihan emäntä toisen helluntaipäivän aamuna.
— Kotiin pitää joutua, selitteli Veerti puuhakkaana kuin huolellisin talon isäntä.
— Mistä se kiire tuli, vai onko siellä joku odottamassa? kyseli emäntä.
— Ei meitä odota ei kissakaan, mutta juuri sen vuoksi sinne onkin nyt kiire, ettei aina olisi niin tyhjää.
— Vai niin, naurahti emäntä. — Soittaja taitaa olla kosintapuuhissa ja on ottanut tämän lapsuuden tuttavan puhemiehekseen.
— Emäntä on jonkun verran oikeassa, myönnytti Veerti. — Mutta ei tästä ole puhemieheksi. Siihen virkaan tarvitaan vanhempi ja kokeneempi. Tämä on vain apulainen, syrjästäkatsoja, että miltä näyttää, näyttääkö miellyttävältä.
— Nyt on soittaja erehdyksessä, jatkoi emäntä leikkiään. — Sellainen apulainen on vaarallinen. Jos näyttää kovin miellyttävältä, niin voi ryöstää itselleen.
— Ei tämä ryöstä. Olemmehan me hyvät ystävät ja, kuten emäntä itse sanoi, lapsuuden tuttavat.
— Ei niissä asioissa ystävyys eikä tuttavuus paina mitään, väitti emäntä.