— Koetella tulee, sanoi Veerti. — Ja nyt taipaleelle katsomaan, onko Kivimäen talo emännän arvoinen.
— Olisi otettu aamiaistakin, esteli emäntä.
— Ei nyt jouda. Apulaisen aika menee hukkaan. Viulu jääköön tänne pantiksi. Palatessa lunastetaan.
He lähtivät kahvin juotuaan rantaan.
Veertin iloisuus ei tarttunut Villeen. Hän tunsi olevansa tällä matkalla aivan kuin tuulen heiluteltavana. Eilen aamupäivällä kirkossa, illalla tukkimiesten helluntaitulilla, yöllä vanhan kuolevan ystävän luona ja nyt — tiesi mitä varten — menossa surullisen lapsuusajan asuntopaikalle. Hän sai Veertin leikkipuheista sen otaksuman, että sillä on aikomus tarjota taloansa hänen viljeltäväkseen. Mutta millä ehdoilla? Ja vaikkapa ehdot olisivat hyvätkin, niin sittenkin tuntisi elävänsä toisen armoilla. Sitäpaitsi, mitäpä kunnollista hänen talonhoidostaan tulisi yksin! Mutta jos toisen taloon turvaten ottaisi itselleen elämänkumppanin, niin silloin alkaisi vähitellen kasvaa toivo ja viimein himo päästä asumansa talon omistajaksi. Siihen syntiin ovat jalommatkin langenneet. Ja nyt hän piti yöllä kuulemaansa Simon hourailua ylhäältä annettuna varoituksena. Ehkäpä hän, kuulematta tätä varoitusta saisi kuollessaan huutaa, että hän on himoinnut Kivimäkeä omakseen.
Tästä ajatuksesta hän sai sen varmuuden, että tarjotkoonpa Veerti vaikka miten hyviä asumisehtoja, hän ei suostu.
He olivat soutaneet Kivimäen puoleiselle rannalle. Heti maalle noustua alkoi Veerti hypähdellä iloisena.
— Nyt seistään omalla pohjalla, ja huomaatko, Ville, että täällä on puita. Niitytkin kasvavat puita.
— Niinpä näkyvät kasvavan, myönnytti Ville, ja hänen täytyi väkiselläkin naurahtaa.
— Sinä naurat minun puu-niityilleni, mutta puuniittyjä ne saavat ollakin. Sitä sakeamman heinän kasvavat sitten kun aika joutuu. Ja nyt mennään katselemaan, mitä sieltä Kivimäen takamailta löytyy.