Villekin päätti olla niin iloinen kuin voipi ja ajatella täällä käyntiään huvimatkaksi.
— Mennäänpä vain, hän sanoi reippaalla äänellä.
— Ei malteta käydä huoneessa, selitti Veerti taloa lähestyessä. — Minä vain käyn sanomassa, että asukkaan emäntä laittaa ruokaa, jotta saadaan metsästä tultua syödä.
Ville jäi katselemaan kartanoa. Jopa se oli rapistunut. Alimmat tuvan hirret niin lahoja, että ikkunapenkit olivat melkein lattian tasassa ja katot niin moneen kertaan tuohilla paikatut, että ne muistuttivat kirjavan kissan selkää.
Metsään mennessä seisattui Veerti pellon aidan vierelle, jossa oli lahonnut petäjän kanto, ja kysyi:
— Muistatko mikä kanto tämä on?
— Enpä muista.
— Tämä on sen puun kanto, josta veistettiin isävainajan arkunlaudat.
Nyt jo Villekin muisti.
— Tämäkö puu hänet rutisteli?