— Tämä juuri. Aikoi kaataa pirtin kengityshirren, mutta hirsi kaatoikin miehen.
— Ja pirtti on kengittämättä vieläkin, huomautti Ville.
— Niinpä on, vaan ei se mitään, myönnytti Veerti huolettomasti. — Puut ovat saaneet kasvaa. Ja kunhan kävellään nälkärupeaman kierros, niin sinä näet, että on täällä puita jos maatakin. Kivikkoa se on, mutta sen parempi. Ei ole verokaan suuri.
Alkoivat astua metsäpolkua. Milloin huomattavasti suurempi puu ilmestyi näkyviin, riemastui Veerti ja juoksi syleilemään kuin lapsi äitiään.
— Tuoppa sinäkin sylesi tämän ympärille, hän kehoitti toveriaan.
Ville muisti aamullisen keskustelun Alapihassa ja kysyi naurahtaen:
— Eikö riitä, jos minä katselen täältä ulompaa, että miltä se näyttää.
— Ei, ei, kierrä vaan sinäkin kätesi.
Ville veti kätensä ja alkoi ihmetellä.
— Eivät totisesti yllä sormien nenät toisiinsa.