— Niin, mitäs sanot, innostui Veerti. — Ollapa näitä tuhansittain. Arvaatko mitä näistä maksetaan?
— Ehkä pari markkaa, arveli toinen.
— Et arvannut puoleksikaan. Pienimmilläkin täytyy saada kaksi markkaa.
— Ovatko muutkin talot saaneet?
— Mitä ne saavat, jotka myyvät summamutikassa! Minä olen pitänyt maailmaa kierrellessäni korvani auki, ja tiedän, mitä tukkipuut maksavat ja miten ne myydään. Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän talon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ja kymmenen vuoden kuluttua taas yhtä paljon.
— Jokohan, epäili toinen.
— Saat nähdä, vakuutti Veerti. — Mutta siihen ei ole kiirettä. Otto-veli voisi tulla päästä vialle.
Ville aivan säpsähti. Hän oli ajatellut jotenkin samaa, ei pään vialle menemistä, vaan että Otto varmaan tulee katkeralle mielelle. "En minä sekaannu tähän asiaan", hän ajatteli.
Päivä oli puolessa, kun he joutuivat takaisin Kivimäelle. Vaimo oli laittanut pöytään mitä parasta heiltä löytyi, ja mies koetti olla vieraille niin kohtelias kuin vähänkin osasi.
— Onko tämä isännän toveri näitä yhtiön herroja, kun kävitte metsiä katselemassa? uteli hän kaikella kunnioituksella.